tiistai 17. tammikuuta 2017

Rakas puutarhaystävä,


eli juuri SINÄ! Täällä blogimaailmassa kiertää tällä hetkellä ihana haaste, jonka Pauliina laittoi näin oivasti liikkeelle. Haasteessa saa kehua ystävää sielunsa kyllyydestä. Kävin kiertelemässä blogeja - kuukausien tauon jälkeen tarkoituksenani vihdoinkin kommentoida kaikkea ihanaa, mitä olette tänne julkaiseet - ja tuon haasteen myötä reissu meni ihan itkuksi. 

Tänään on otollinen päivä itkeä ilosta ja ihmisten hyvyydestä ja samalla tirauttaa muutama kyynel myös elämän lyhyydelle, jokaisen tärkeydelle tässä maailmassa. Viime viikkoina on tästä maailmasta poistunut jo kaksi ihmistä, joilla on ollut varmasti iso merkitys läheisilleen, kaikille, keitä he ovat päässeet koskettamaan. Minua nämä ihmiset ovat koskettaneet vain välillisesti, mutta jokainen tietää, että koska vain kyseessä voisi olla oma läheinen. 

Minä en ehkä juuri nyt osaa ottaa varsinaiseen haasteeseen osaa niin kuin muut ovat tehneet. Minulle luontevin tapa on puhua kameran linssin läpi ja tallentaa, mitä näen ja yrittää niin pukea johonkin toisillekin välitettävään muotoon pienten hetkien tärkeyttä. Yllä oleva kuva kuvastaa minulle kevään toivoa, valon tuloa, elämän käynnistymistä. Toivottavasti sen sanoma yltää yli hankien ja jäisten asfalttien sinunkin luoksesi. 

Olen tänään nähnyt kierroksellani niin paljon kaunista: sanoja toisista, jotka ovat koskettaneet teitä muita blogien takana pyöriviä ihania ihmisiä, ja niiden lisäksi niin paljon vihreää sekä kaikissa sateenkaaren väreissä loistavia kuvia viime kesästä ja sitä edeltäneistäkin kesistä. 

Talven tietynlainen tyhjyys on merkityksellistä tässä puutarhaelämässä. Mikään ei korosta värejä niin kuin lumen valkoisuus mielen perukoilla. Mikään ei lämmitä, ei kypsytä hedelmää eikä nosta pientä sirkkataimea kuten aurinko, joka Suomessa on meille annettu puutarhoihimme vain osaksi aikaa vuotta. Pimeät loppuvuoden kuukaudet petaavat sitä riemastuttavaa iloa, joka talven jälkeen on meille kaikille taas luvassa. Talvi puhdistaa puutarhapaletin ja antaa tilaa uusille nyansseille. Nyt se on selvästi tehnyt tehtävänsä minun kohdallani ja olen vastaanottavaisempi kuin koskaan! 

Halusin omistaa tämän teille kaikille, jotka käytte lukemassa ja selailemassa kuvia, kommentoimassa tai ihan vaan ohi mennen vilaisette, mitä tähän puutarha-aivoon tänään kuuluu. Jo moni on nostanut esille sen, että puutarhabloggareiden keskuudessa vallitsee sellainen yhteishenki ja konsensus, että oksat alta pois. Kuka muu voisi jakaa niin sielunsa kyllyydestä omia kokemuksiaan ja oppejaan, ja toivoa toiselle vain parasta niin tehdessään? 

Vielä tupruttaa lunta - minulle se on tärkeää ja viime talvista viisastuneena voi sanoa, että niin on näille meidän pohjoisille puutarhoillemmekin. Haluan vielä katsella hankia ja kuulla narskuvat askeleet kylmässä pakkasessa. Viiman ja horisontaalisen tuiskun voisin kyllä oikeastaan jättää pois... Mutta jos talvi on vielä jatkaakseen, otan sen ilolla vastaan. Voin vielä keskittyä vain ajatuksen tasolla rakentamaan kevättä ja sitä unelmapuutarhaa, joka kai meillä kaikilla tässä blogosfäärissä silmissä siintää. Jokaisella omansa, mutta kaikilla ihanan yhteinen, koska blogit. Kiitos siis SINULLE, koska olet mukana tekemässä tästä maailman parhaan suomalaisen puutarhabloggareiden yhteisön.

6 kommenttia :

  1. Ihana kirjoitus! Onhan tämä aivan hämmästyttävää, miten ystävällisiä ja ihania ihmisiä puutarhablogien maailma on täynnä. Kyllä siinä täytyy olla jotain perää, että puutarhanhoito tekee onnelliseksi :)

    VastaaPoista
  2. Valoisa ja positiivinen viesti meille kaikille kanssakulkijoille, kiitos siitä! Kuvasi ja ajatuksesi ovat virkistävää ylistystä talvelle, nauttikaamme siitä kun se on nyt täällä!

    VastaaPoista
  3. Hei muuten, piti myös sanoa tuossa aiemmin, kun kommentoin, että innostuin herättelemään viimekeväistä Puutarhani hetki -haastettasi uudestaan käyntiin: viikarivartti.blogspot.fi/2017/01/puutarhani-hetki-blogihaaste.html

    VastaaPoista

Lämmin kiitos kommentistasi!